Weekly Studio: Nathalie Lautenbacher

Weekly Studio -sarjassa vierailemme kiinnostavien ihmisten työhuoneilla. Tällä viikolla tapaamme keraamikko Nathalie Lautenbacherin.

Kertoisitko aluksi lyhyesti taustastasi?

Taipaleeni keramiikan polulla taisi alkaa taidepainotteisessa yläkoulussa Helsingissä. Valitsin keramiikan, ja se osoittautui hyväksi päätökseksi. Oli todella palkitsevaa istua paikallaan ja keskittyä makkaratekniikkaan tai kulhon viimeistelyyn. Yksi opettaja ehdotti, että voisin opiskella keramiikkaa yliopistossa ja tehdä sitä työkseni. Harrastin myös maalaamista ja kuvittamista, mutta hain opiskelemaan TaiKin keramiikan laitokselle. Ajattelin, että keramiikka olisi taloudellisesti vakaampaa kuin muut luovat alat, mutta aika pian tajusin, että se on melkein sama kuin olla itsenäinen taiteilija. Pitää tehdä todella kovasti töitä, jotta tulee toimeen.

Tarkemmin ajatellen on aikamoinen riski valita vain yksi materiaali jo 18-vuotiaana. Sitä miettii, että katuuko valintaa myöhemmin elämässä. Olen kuitenkin edelleen tyytyväinen valintaani, koska tunnen pystyväni ilmaisemaan itseäni materiaalin avulla selkeästi. Olen pystynyt syventämään näkemystäni työn myötä.

Työsi yhdistää käsityötekniikat pientuotantoon. Mikä tällaisessa taidekeramiikan ja massatuotannon välimuodossa kiinnostaa ja toimii?

Tykkään muotoilla käyttöesineitä, koska niistä voi tulla osa ihmisten arkea, ja minulle on yhä tärkeämpää hallita koko prosessi itse. Valmistustapojen vaihtelu on kiinnostavaa, jotta ei kyllästy tuotantoon. On tärkeää, että pääsen itse kontrolloimaan ja vaikuttamaan esineen jokaiseen vaiheeseen. Esimerkiksi reunojen viimeistelyyn. Vaikka esine olisi valettu muotilla, taitan reunoja hieman. Teollisessa tuotannossa tällainen käsin viimeistely on mahdotonta, koska sarjan pitää olla yhtenäinen. Minusta esineiden pitää näyttää siltä, että ne ovat pientuotantoa. Teollisen kliinisten muotojen kopioinnissa ei ole mitään järkeä. Haluan kappaleiden näyttävän käsin tehdyiltä mutta keveiltä, niin kuin ne olisivat syntyneet helposti.

Teollisemmissa menetelmissä yksi henkilö hoitaa yhden vaiheen, kuten lasituksen tai kahvan lisäyksen, ellei sitä tehdä koneellisesti, mutta sinä teet kaikki vaiheet itse.

Niin, mutta minä myös suunnittelen esineet, joten yksi vaihe johtaa luontevasti seuraavaan. Tästä syystä minun on vaikeaa antaa tuotannon tiettyjä vaiheita muiden käsiin. Minulla on apulainen muottiin valuun, mutta siihen se tällä hetkellä jääkin.

Miksi on vaikeaa käyttää apulaisia?

Koska viimeistely on niin tarkkaa puuhaa. Pitää päättää, mihin kohtaan reunan lasitus loppuu. Ja kuinka paljon sitä taivutetaan. Missä vaiheessa se taipuu jo liikaa? Kuinka teräväksi reuna jätetään? Ehkä kontrolloinnin tarpeeni on hieman liian voimakas, mutta tykkään hoitaa prosessit itse. Hyvin pienet muutokset ja päätökset vaikuttavat huomattavasti lopputulokseen. Minusta on tärkeää opetella viestimään yksityiskohdista muille, mutta sen hallitsemisessa riittää vielä tekemistä.

Voiko näitä asioita mitata vai perustuvatko ne tunteeseen?

Kyllä niitä varmaan voisi mitata, mutta se ei oikein kiinnosta minua.

Jos menetelmiäsi ei mitata, jättävätkö ne enemmän tilaa subjektiivisuudelle?

Luotan eniten juuri subjektiivisiin menetelmiin. Siksi minulla varmaan on tarve hoitaa suurin osa prosessista tai koko prosessi itse. Taide-esineiden ja astioiden tekoon liittyy eri asioita. Esimerkiksi Naoto Niidomen kanssa 6 Scenes of Beauty -näyttelyyn tehdyn installaation astioista ei ole tarkoitus juoda, joten niiden reunat jätettiin viimeistelemättä. Viimeistelypäätösten prosessit vaihtelevat, ja materiaalin ominaisuudet ovat nekin yhtä kiinnostavia.

Pidätkö kummastakin valmistustavasta?

Kyllä vain, mutta niihin liittyvät erilaiset prosessit ja ajattelutavat. Usein yritysten kanssa työskentelyyn liittyy paljon odottelua ja suunnitelmien edestakaisin veivaamista. Taide-esineisiin ei liity samanlaista neuvotteluprosessia. Ne ovat pelkkää tekemistä, usein käsin tekemistä, koska ne ovat uniikkeja kappaleita.

Kun aloin tehdä keramiikkaa, harjoittelin ensimmäiseksi peukalo- ja makkaratekniikkaa. Niihin kuluu aikaa, mutta työ on kiehtovaa. Tämänhetkinen näyttelyni Lokal-galleriassa on tavallaan paluuta juurilleni. Esineet ovat uurnan muotoisia, ja ne on valmistettu makkaratekniikalla eli ihan eri tavalla kuin muotilla valetut astiat. Valmistan esineet yhden kerrallaan, joten ne ovat kaikki uniikkeja.

Sanot verkkosivuillasi, että käytät hitaita tekniikoita ja että haluaisit hidastaa työtä vielä enemmän. Mitä se tarkoittaa?

Haluaisin käyttää aikaa tekemisen täydelliseen kokemiseen. Ettei aina tarvitsisi tehdä kiireellä. Osa työstä on melkein kuin mietiskelyä. Esimerkiksi kuivahtaneen kulhon pinnan kaivertaminen. Toivon, että tekemisen tunne ja koko prosessista nauttiminen näkyy selvästi lopputuloksessa. Sitä on tietenkin todella vaikeaa saavuttaa. Tavallaan hitaus ja työn arvostaminen ovat ihanteitani. Mutta en saavuta niitä kovin usein. On hullua yrittää tehdä asioita hitaasti, kun yleensä on kiire. Mutta kun menen työhuoneelle ja aloitan työn, unohdan kokonaan ulkopuolisen maailman. Se on tietynlaista eskapismia.

Näkyykö tämä jännite työssäsi?

En usko, että se näkyy. Joskus työt saattavat kyllä valehdella…

Luova ura ei kai ole niin helppo juttu kuin miltä ulospäin saattaa näyttää.

Juuri niin. Osittain siksi minäkin olen keskittynyt yhden materiaalin käsittelyn syventämiseen ja parantamiseen. Minun ei tarvitse vaihtaa koko ajan materiaalia. Savessa on toistaiseksi riittänyt hiekkalaatikkoa. Yritän myös antaa muut työt, kuten verkkosivujen ylläpidon ja sen sellaisen, muille, jotka osaavat ne hommat paremmin kuin minä. Keskityn omaan tekemiseen. Lisäksi olen tietysti opettanut urani alkuajoista lähtien.

Siitä minun pitikin kysyä. Olet opettanut Aalto-yliopistossa vuodesta 2001 lähtien. Onko sinusta tärkeää yhdistää työ ja opetus?

Opettaminen on hyvin sosiaalista työtä. Tapaan joka vuosi paljon innostuneita ja omistautuneita opiskelijoita. Monilla on samoja intressejä kuin minulla. Meillä on paljon yhteistä tietysti siksi, että olemme valinneet saman alan. Joistakin tulee kollegoita ja läheisiä ystäviä. Olen opettanut jo pitkään, ja on ihanaa nähdä alalla ihminen, jolle on joskus opettanut dreijauksen alkeet. Se auttaa pysymään mukana kuvioissa, varsinkin kun itse työ on niin yksinäistä. Lisäksi yliopistolla yritetään kehittää muotoilua laaja-alaisesti, ja opettaminen on tässä avainroolissa.

Pidätkö nämä kaksi osa-aluetta erillään?

Koetan pitää vähän etäisyyttä opettamisen ja oman työn välillä. Opetuksessa on tärkeää auttaa opiskelijoita löytämään omat vahvuudet ja yksilöllinen lähestymistapa työhön. Jotta jokainen löytää oman polkunsa. Oma taiteellinen työ taas on tärkeä kanava alalle, ja sitä kautta saan siirrettyä opiskelijoille uusinta osaamista. Minusta mallioppiminen on luonnollista, mutta opiskelijoiden on tärkeää löytää oma työtapansa pikku hiljaa kokeilemalla. Opiskeluaikoina ihailin vanhempien opiskelijoiden, kuten Jatta Lavin, töitä. Hänellä oli kiehtova tapa ymmärtää materiaalia. Vahvan vaikutuksen tekivät myös keraamikkojen Kati Tuominen-Niittylän ja Kristiina Riskan työt.

Mainitsit, että sinulla oli näyttely Lokalissa, joka on kai ainoa myymälä/galleria Helsingissä, joka tukee käsin tekijöitä. Mitä mieltä olet käsin tehtyjen piensarjatuotteiden markkinoista Helsingissä?

Markkina on hyvin pieni. On aika uskomatonta, että Lokal on tosiaan ainoa liike. Suomessa ei ole ainuttakaan pelkästään keramiikkaan erikoistunutta galleriaa. Kaikkien alan ihmisten on pakko lähteä ulkomaille hakemaan lisämarkkinoita.

Pystyykö Suomessa elättämään itsensä pienkeraamikkona ilman opettamista sivutyönä?

Sain tilaisuuden testata asiaa puolen vuoden ajan vähän aikaa sitten. Sain vähän tukea Kulttuurirahastolta, mutta rajallista se on. Vaikka tein kokopäiväisesti töitä, en pystynyt lisäämään tuotantoani merkittävästi. Osittain, koska prosesseihin menee aikaa, mutta myyntini ei kaksin- eikä kolminkertaistunut, vaikka tein töitä kokopäiväisesti. Uskon, että on mahdollista mutta taloudellisesti vaikeaa tehdä keramiikkaa kokopäiväisesti. Tulot jäisivät pieniksi. Se olisi periaatteessa mahdollista, mutta melkoista kamppailua. Joutuisin tehostamaan tuotantoa, ja se vaikuttaisi varmasti tuotantotapaan.

Tällä hetkellä voin valita, mitä projekteja otan vastaan ja missä pidän näyttelyitä. Opettelen sanomaan ei, koska en voi ottaa vastaan kaikkia tilauksia. Joudun sanomaan joillekin asiakkaille, että toimitus voi kestää jopa puoli vuotta. Olen löytänyt tärkeimmät asiakkaani tämän työtavan sivutuotteina, koska osa odottaa mielellään. Minusta sillä on myönteinen vaikutus asiakassuhteisiin.

Entä Espoon työhuoneesi? Ehditkö tehdä siellä töitä?

Minulla on nyt oma työhuone lähellä kotia. Se on 1980-luvun teollisuuskiinteistössä Espoossa, jossa toimii monia yrityksiä. Se on minulle kuin luostari. Käytössäni on 40 m2 ja pieni piha. Kesällä kasvatan siellä kukkia ja vihanneksia.

Jos laajennetaan vähän näkökulmaa, niin Suomessa ei tunnuta arvostavan nykykeramiikkaa, vaikka keramiikan perinnettä kyllä kunnioitetaan paljon. Osaatko yhtään sanoa miksi näin on?

Kovasti yleistäen voi sanoa, että Suomessa luotetaan enemmän instituutioihin kuin omaan makuun. Sama ilmiö näkyy siinä, että ihmisiä arvostetaan vasta, kun he palaavat Suomeen ulkomailta. Suomalaiseen valmistustraditioon kuuluu isoja yrityksiä, kuten Artek, Marimekko, Fiskars, Arabia ja Iittala. Niillä on kaikilla vahva historia. Niillä on ollut vahva monopoli arkiesineisiin, joita löytyy melkein joka kodista. Niitä pidetään kansallisaarteina, ja ne ovat keränneet suosiota ulkomailla, joten ihmisten on helppo uskoa, että ne ovat todella hyviä. Itsenäiset suunnittelijat jäävät helposti huomiotta ja tunnustuksetta Suomen kokoisessa maassa. Yleisesti ottaen rohkaisisin ihmisiä arvostamaan enemmän omaa makua. Tilanne paranee koko ajan, ja oman kokemukseni mukaan eri materiaalien ja nykytuotannon arvostus kasvaa. Kyse on ehkä reaktiosta digitalisoituneeseen maailmaan. Muotoilun opiskelijat ovat tästä hyvin kiinnostuneita, joten näkymät ovat lupaavat.

https://nathaliel.fi/