Weekly Rakennus: Keskustakirjasto Oodi
Weeklyn uudessa Rakennus-sarjassa katsotaan kaupunkia arkkitehtien silmin. Tunnetut arkkitehdit paljastavat ihailunsa kohteet ja kertovat Weeklylle sellaisista rakennuksista, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen.
Sarjan avaa itseoikeutetusti yksi Helsingin uusimman helmen, keskustakirjasto Oodin, suunnittelijoista Samuli Woolston ALA-arkkitehdeistä. Oodin hersyvä arkkitehtuuri kuvastaa sitä toiminnan runsautta, jota kirjasto seiniensä sisällä tarjoaa. Woolston odottaa jo näkevänsä, miten kaikin tavoin ihmiset keksivät rakennusta käyttää.
Samuli Woolston, mitkä ovat tunnelmat nyt kun Oodi on avattu?
Onhan tämä siistiä. Tämä on ollut siitä hauska projekti, että kaikki ovat niin innostuneita kirjastoista ylipäänsä. Kun kaupungin keskustaan tulee kutsuva, mielenkiintoinen talo, kukaan ei valita, että siihen on laitettu liki 100 miljoonaa euroa. Keskustakirjasto tekee paremman paikan Töölönlahden pohjukasta, joka on ollut kesken vuosikymmeniä ja jota ihmiset ovat vältelleet varsinkin sen jälkeen, kun makasiinit paloivat. Kirjaston väki on tehnyt mieletöntä työtä osallistamalla ihmisiä, joten tarjolla todella on kaikille jotain – ja vielä paljon sellaista, mitä kukaan ei osaisi edes toivoa.
Mikä oli suunnittelun punainen lanka?
Lähtökohta oli, että kirjastolaitos elää koko ajan paljon. Sen sijaan että miettisimme, montako kirjaa tai viulua on tarjolla, haimme logiikkaa, joka kestää aikaa. Rakennus koostuu kolmesta hyvin erilaisesta kerroksesta. Maan tasossa olevassa kerroksessa kokoonnutaan, ja sen on tarkoitus olla avoin ja houkutteleva. Vinttimäisessä keskikerroksessa ihmiset tuottavat jotain itse, oli se sitten laserleikkaamista tai musiikin nauhoittamista studiossa. Kerros on jätetty tahallaan vähän keskeneräisen näköiseksi, jotta siellä uskallettaisiin tehdä muutoksia, kuten rakentaa ja purkaa seiniä. Ylin kerros on perinteisempi kirjastokerros. Jako kerrosten välillä ei perustunut mediaan, vaan siihen, mitä missäkin tehdään. Se on niin abstrakti, että mitä ikinä ihmiset tulevaisuudessa tekevätkään, sen pitäisi sopia näihin tiloihin.
Mikä oli haastavinta ratkaista?
Aiheutimme itse itsellemme päänvaivaa sillä, että talo on rakenteellisesti satametrinen silta, jota kaksi valtavaa teräskaarta kannattelee. Sillan yllä on parveke, joka voi teoreettisesti pyörremyrskyssä heilua jopa 15 senttiä – ja sen päällä on lasiseinä. Tämä on tietenkin teknisesti aika haastava rakenne toteuttaa niin, että se ei mene rikki. Mutta ei sekään vaatinut kuin suunnittelua: nyt liikkeen vaatimat joustavat liitokset ovat vesikaton puolella.
Mikä onnistui erityisen hyvin – mitä jokaisen pitäisi Oodissa nähdä ja kokea?
Sisäkkäin kerroksesta toiseen menevät kierreportaat. Sitä ei ehkä osaa ennalta arvata, millaista niissä on kulkea. Toki myös lipan alla oleva iso kaunis tila ja yläkerran ylimmän kerroksen pilvimäinen, aaltoileva alakatto. Oodi on aika runsas ja hersyvä talo siihen verrattuna, että Suomessa on keskimäärin tehty melko yksiaineisia ja hillittyjä taloja. Oodissa on arkkitehtuuriaihetta, pintaa, muotoa ja materiaalia. Tämä kuvastaa sitä toiminnan runsautta, joka kirjastossa on tarjolla. Koemme, että kirjasto on houkuttelevampi, kun myös rakennuksessa on aina jotain uutta ja mielenkiintoista.
Mitä haluaisit nähdä Oodissa?
Odotan sitä, kuinka ihmiset alkavat rakennusta käyttää. Siellä on epätavallisia pintoja, jotka odottavat löytämistään. Yksi aika hauska kohta on ylimmässä kerroksessa, jonka molemmissa päissä on nouseva rinne. Lastenosaston päässä on kuoppia, joihin lapset voivat mennä touhuamaan, ja toisessa päässä on aikuisten tiedekirjasto. On hauska nähdä, miten eri tavoin lapset ja aikuiset ottavat nämä paikat haltuun. Kun on saanut seurata esimerkiksi, mitä kaikkea ihmiset keksivät tehdä Amos Rexin kattopinnoilla BMX-pyöräilystä lähtien. Odotan myös, että pääsen viemään tyttöni kirjaston lastenosastolle leikkimään. Eiväthän lapset tietenkään innostu vaikkapa metroasemista samalla tavalla. Tuntuu, että kirjasto kiinnostaa kaikkia.
Mikä jäi vielä kertomatta?
On tärkeää, että ihmiset hahmottaisivat, miten arkkitehtuuri pyrkii kaikin keinoin tukemaan monipuolisuutta ja tekemistä kirjastossa. Pehmeät muodot ja lämmin puu ovat viestejä siitä, että kaikki ovat tervetulleita ja että tiloissa on mukava viettää aikaa. Tämä koskee kaikkia, paperittomia tai keitä tahansa. Tällainen aidosti julkinen tila on todella tärkeä, vaikka se ei Suomessa ehkä tunnukaan kummalliselta. Maailmalla ovat harvassa paikat, joissa ei tarvitse ostaa kahvikuppia, jotta saa viettää aikaa siellä. Ja kyllä ne paikat alkavat meilläkin käydä vähiin, joissa kukaan ei tule sanomaan, että mitäs sinä täällä touhuat, jos et ole ostanut mitään.
Mitä rakennusta ihailet ja miksi?
Helsingin kaupunginteatteri kasvaa paikastaan kuin kallionkieleke: lämpiö nousee ylös rinnettä ja aukeaa upeasti Eläintarhanlahdelle. Arkkitehti Pauno Narjus tiimeineen on taitavasti säilyttänyt tämän Timo Penttilän luoman mestariteoksen tunnelman peruskorjauksessa.