Weekly
  • Weekly Studio

Weekly Studio: Marja Uusitalo

  • contemporary dance
  • opera

Monipuolinen suunnittelija Marja Uusitalo on luonut pukuja näyttämölle ja valkokankaalle vuodesta 1979 lähtien. Weekly Studio tapasi Uusitalon hänen kotonaan, missä keskustelimme prosessilähtöisestä tekemisestä sekä ristiriidasta isojen budjettien ja taiteellisen vapauden välillä. 

Kertoisitko vähän taustastasi ja siitä, miten päädyit pukusuunnittelijaksi?

En kaavaillut tätä ammattia itselleni. Olen vähän sellainen ajelehtija. Lähdimme kaverini kanssa viikonloppureissulle Lahteen vuonna 1976, ja jostakin syystä päätimme jäädä kaupunkiin. Myöhemmin samana kesänä saimme idean hakea opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin. Kaverini ajatteli opiskella valokuvausta tai graafista suunnittelua ja minä pukusuunnittelua. Kaverini päätti kolikkoa heittämällä, mille linjalle haki. Pääsimme kumpikin sisään, ja opiskelin Lahdessa kolme vuotta teollista vaatesuunnittelua.

Milloin aloit ajatella, että pukusuunnittelusta voisi tulla työsi?

Ei se vielä tänäkään päivänä tunnu niinkään työltä vaan enemmän harrastukselta. Tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin pukusuunnittelusta. Olin lapsena usein sairaana, joten piirtelin, ompelin vaatteita pehmoleluille ja harrastin käsitöitä mummon kanssa. Asuimme maalla, ja meillä oli ihana iso piha, missä istuskelin kukkien keskellä. Olen aina joutunut keksimään omat maailmani.

Äiti ja isä eivät painostaneet mihinkään, mistä olen kiitollinen. Lahdessa joku mainitsi teatterin, ja mielenkiintoni heräsi. Olin kesälomilla töissä kesäteatterissa. Koulun jälkeen siirryin aina hommasta seuraavaan. En koskaan hakenut töitä. Töitä tuli lisää teatterissa, elokuvissa, oopperassa ja sitten nykytanssin parissa, josta on muodostunut minulle kiinnostavin esittävän taiteen laji.

Miksi nykytanssi kiinnostaa?

Tarinankerronta ei ole koskaan ollut ensisijainen kiinnostuksenkohteeni. Nykytanssi on monimutkaisempaa; vaikka ei ole tarinaa, on aina sisältöä. Minulla on taipumus ajatella liikaa, mutta kehossa on omanlaistaan viisautta. Kun suunnittelee puvun ajassa ja paikassa liikkuvalle keholle, pitää käyttää sekä kehoa että aivoja. Vietän mielelläni aikaa harjoituksissa, silmät puoliavoimina, ja lähestyä suunnittelua eri kulmasta.

Mikä tulee ensin: puvut vai koreografia? Vai kehittyvätkö ne yhdessä? Erityisesti minua kiinnostaa vuoden 2011 Aleksanterin Teatterin Pyörteitä-esitys.

Hyvä kysymys. Pyörteitä-esityksen pukusuunnittelu tehtiin kolmessa osassa. Ensimmäinen osa on aika yksinkertainen, eivätkä puvut mene liikkeen edelle. Toinen osa on groteski fantasia. Kolmas osa kuvaa enemmän nykytodellisuutta. Toiseen osaan päätimme yhdessä koreografin kanssa, että mennään puvut edellä. Sanoin, että ensimmäisen ja kolmannen osan puvuista tulee aika kevyitä, jotta ne eivät vaadi niin paljon koreografilta. Keskimmäiseen osaan suunnittelimme puvut ja koreografian yhdessä. Alkuvaiheissa teimme läheistä yhteistyötä valaistus- ja lavastussuunnittelijan kanssa.

Onko se tavanomainen työskentelytapasi?

Se on aika tavanomainen tapa, varsinkin kun teen töitä koreografi Alpon Aaltokosken kanssa. Tai ainakin jos voimme itse päättää, miten haluamme työskennellä. Joskus on erilaisia aika- tai budjettirajoituksia, ja pitää tehdä päätöksiä etukäteen. Hyväksymme sen ja työskentelemme sen mukaan. Olipa tilanne kumpi tahansa, heittelemme ideoita toisillemme ja puhumme ja puhumme turvallisessa ja hedelmällisessä ympäristössä, ja se on osa prosessia.

Entä tanssijat? Osallistuvatko he suunnitteluun?

Kun harjoitukset alkavat, tanssijat ovat keskeisessä roolissa. Minusta Suomessa toimivat nykytanssijat ovat ihan uskomattomia. He pystyvät tekemään mielettömiä juttuja ja ottavat avoimesti ehdotukset vastaan. Mutta kyse on tasapainoilusta koreografin, pukujen ja tanssijoiden välillä. Meidän pitää päättää, milloin tuotanto on siinä vaiheessa, että tanssijat voivat tulla harjoituksiin.

Onko sinusta mukava työskennellä läheisessä suhteessa koreografin kanssa?

Ehdottomasti. Mieluiten niin. Avoimuus ja luottamus ovat korvaamattomia asioita, kun haetaan yhteistä tavoitetta. Tykkään suunnitella prosessin kautta.

Voisitko kertoa vähän lisää prosessista? Onko sinulla metodi, jota sovellat tiettyihin esitysmuotoihin? Vai lähestytkö kutakin muotoa eri tavalla?

Kukin esitysmuoto on erilainen ja vaatii erilaisen lähestymistavan. Esimerkiksi Oopperan tuore Jää-tuotanto. Ooppera toimii kuin iso tehdas, ja pukusuunnitelmat tarvitaan hyvissä ajoin etukäteen. Rehellisesti sanottuna olen vähän vaikea ihminen tämän tyyppiseen tuotantoon, koska työmenetelmäni on aika vastakkainen. Jää on ooppera ja myös historiallinen draama, joten siinä pitää suunnitella yksittäisille henkilöhahmoille. Mutta koska puvut suunnitellaan ennen esiintyjien valintaa, ei voi tietää, kenelle ne tehdään ja miltä esiintyjät näyttävät. Pitää suunnitella asuja hahmoille tietämättä mitään niiden esiintyjistä. Se ei ole minun lempityylini suunnitella, mutta oopperoissa on toimittava niin. Se on minulle vaikeaa, koska olen aina ollut prosessilähtöinen, mutta yritän parhaani mukaan toimia osana systeemiä.

Mielenkiintoista, että ooppera on mielestäsi vähemmän avoin järjestelmä. Suomalaisen Kamarioopperan L’incoronazione di Poppeaan vuonna 2015 suunnittelemasi puvut ovat nimittäin niin luovia ja merkityksellisiä, että luovuudelle on pakko olla tilaa oopperapuvustuksessakin.

Totta. Kuulostaa hullulta, mutta yleensä kun rahaa ei ole paljon, saa olla todella luova esitysmuodosta riippumatta. Poppean puvustusbudjetti oli hyvin pieni, ja siksi minun piti osata päättää, miten se kannatti käyttää. Kun rahaa on vähän, on tavallaan helpompaa löytää ratkaisu, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Oopperalla on rahaa, mutta prosessi on jotenkin teollisempi. Riippuu tietysti tuotannosta.

Voitko kertoa, millaisen prosessin kautta Poppean puvut syntyivät? Kuulosti siltä, että ideat pompsahtivat päähäsi valmiina.

Ensimmäisessä tapaamisessamme ohjaaja Vilppu Kiljunen sanoi, että esityksessä pitää olla seksiä, seksiä ja enemmän seksiä! Poppean tarina kertoo rakastajattaresta, ja siinä on ristiinpukeutumista, mutta tosielämässä Poppean naisesittäjä oli raskaana ja tärkeintä mieshahmoa Neronea esitti nainen. Kaikki oli ihan sekaisin, eikä minulla ollut hajuakaan, miten tehdä ero hahmojen ja laulajien välillä.

Olin ihan loppu, kun yritin keksiä jonkinlaisen ratkaisun. Sitten matkalla tapaamisesta kotiin päässäni naksahti ja sain idean. Sen jälkeen teimme puvut kahdessa viikossa. Sain idean painaa ruumiinosia kankaalle. Kysyin Facebookissa, halusiko kukaan kavereistani osallistua alastonkuvauksiin. Vuokrasimme pienen studion sessiota varten. Päätin jälkeenpäin, kuinka paljon materiaalia kunkin hahmon pukuun tarvittiin. Neronen puvussa oli eniten kangasta, ja sen etuosassa oli valtava falloksen kuva. Alastomat ruumiinosat eivät loppujen lopuksi erottuneet kovin selvästi, koska puvussa oli niin paljon laskoksia.

Oli hyvä idea käyttää puvun laskoksia kehon jatkeena.

Puvuissa oli valtavat laahukset, ja materiaali oli todella raskasta. Luulin ensin, että laulajia ärsyttäisi pitää painavia pukuja eivätkä he haluaisi käyttää niitä. Mutta he olivatkin yllättävän tyytyväisiä, koska pystyivät liehuttamaan kangasta ja muodostamaan kuvioita. Loppujen lopuksi puvut toimivat hahmojen ilmaisuvälineinä.

Kommentoit rahaa ja sanoit, että rajoitusten mukaan työskenteleminen voi olla hyvin luovaa.

Tämä on tärkeä kysymys, koska kyse ei oikeastaan ole rahasta vaan vapaudesta. Kun on rajallisesti rahaa, on yleensä enemmän vapautta olla luova. Iso instituutio, jolla on varaa investoida tuotantoon, antaa vapauden ostaa kalliimpia materiaaleja, mutta koska sen pitää vaalia mainettaan ja maksavaa yleisöä, taiteellista vapautta voidaan rajoittaa. On kyse vapaudesta ajatella laveasti ja luovasti. Se on itse asiassa aika ristiriitaista.

Palataan vielä pukusuunnitteluohjelmaan, jota olit mukana perustamassa ja vetämässä TaiKissa eli nykyisessä Aalto-yliopistossa vuosina 2003–2011.

Niin, en tehnyt sitä yksin, mutta olin joitakin vuosia ainoa opettaja. Tämän alan koulutuksesta pitää tietää, että lavastussuunnittelukursseja on pidetty 1950-luvulta lähtien, valo- ja äänisuunnittelukursseja 1980-luvulta lähtien, mutta pukusuunnittelukursseja vasta vuodesta 2003 lähtien. Mielestäni tämä kertoo paljon ongelmasta.

Onko pukusuunnittelu mielestäsi kärsinyt ammatillisesta arvostuspulasta?

Kyse on osittain arvostuksen puutteesta. Lisäksi Suomessa asiaan ovat vaikuttaneet tietyt henkilökohtaiset tekijät. Ohjaajat ovat yleensä pitäneet lavastajia lähimpinä yhteistyökumppaneinaan, ja he ovat yleensä olleet miehiä. Kun puvustusta alettiin arvostaa enemmän 1980-luvulla, lavastussuunnittelijat alkoivat tehdä sitäkin. Heitä pidettiin enemmän taiteilijoina. Monen naispuvustajan tausta oli käsityö- tai muotialalla tai teollisessa muotoilussa, ja vaikka he olivat taitavia, alalla vallitsi sukupuolihierarkia. Pukusuunnittelun näkyvyys omana erikoisalana on väistämättä tulosta esittävän taiteen kehityksestä ja kasvusta.

Oliko opettaminen siis sinulle tärkeä tehtävä? 

Kyllä, hyvin tärkeä. Ensimmäinen kokemukseni opettamisesta on 1990-luvun alusta, ja se auttoi minua ymmärtämään, että olin oppinut matkani varrella ja kerännyt tietoja ja taitoja, joita voi jakaa muillekin. Se oli todella upea kokemus. Rakastan opettamista, ja se toimii kumpaankin suuntaan. Teen edelleen monia tuotantoja opiskelijoiden kanssa.

Puhutaan vielä työtilastasi. Sinulla ei ole erillistä studiota.

Minulla oli aikaisemmin erillinen studio ihan melkein naapurissa. Luovuin siitä, koska toimin opettajana kahdeksan vuotta ja vuokrat nousivat. Ei kannattanut maksaa vuokraa käytännössä varastona toimivasta tilasta Helsingin keskustassa. Nyt minulla on pienempi varastotila, jossa on ompelukone ja työpöytä ja paljon tärkeää materiaalia eli ”kamaa”. Siellä on aika sotkuista, enkä käy siellä usein.

Valmistatko puvut itse?

En yleensä, mutta olen aina tiiviisti mukana käytännön toteutuksessa. Ompelijat tekevät tavallisesti suurimman työn, mutta saatan tehdä valmisteluja. Joskus leikkaan kaavoja tai siirtelen hihoja tai vastaavaa. Siinä säästetään budjetissa, jos tuotannolla ei ole paljon rahaa. Joka tapauksessa olen tiiviisti mukana pukujen toteutuksessa.

Mitä sinulla on tällä hetkellä meneillään?

Kiva pieni ja riippumaton musiikkiteatterituotanto. Se perustuu Virpi HämeenAnttilan kirjaan 1920-luvun Helsingistä. Tällä hetkellä kirjoitetaan tarinaa ja sävelletään musiikkia.

Tänä kesänä on myös Prahan Quadrennial eli joka neljäs vuosi pidettävä tärkeä lavastetaiteen tapahtuma. En ole aikaisemmin osallistunut, mutta nyt osallistun jutulla, joka ei liity mitenkään pukuihin. Se liittyy julkiseen tilaan. Aika pelottavaa, koska en yleensä tee sellaista.

Onko suunnittelutyösi kytköksissä suomalaiseen estetiikkaan? 

En usko, että mikään suunnittelemani työ on ulkonäkönsä puolesta kytköksissä suomalaisuuteen. Minusta kuitenkin tuntuu, että olen tyypillinen suomalainen ihminen, joka tykkää käydä metsässä ja ottaa asiat liian vakavasti… Joten ehkä suomalaisuus on siinä mielessä yhteydessä suunnittelutyöhöni.

Entä suomalaisten kehosuhde? Minusta suomalaisilla on mutkaton suhde vartaloihin, ja niille tekemäsi työt vaikuttavat ilmentävän vastaavaa mutkattomuutta ja avoimuutta.

Totta. Tällainen suhtautuminen kehoon on hyvin suomalaista ja liittyy rehellisyyteen ja avoimuuteen. Niin, ehkä se on todella suomalainen juttu. Siksi minulle on niin tärkeää, etteivät esiintyjät näytä virheettömiltä vaan kiinnostavilta ja merkityksellisiltä.

Millainen ala pukusuunnittelu on?

Minusta on tärkeää mainita, kuinka laaja ala on kyseessä ja kuinka paljon erilaisia työtehtäviä siihen liittyy. Esimerkiksi dokumenttielokuvan puvustuksen yhteydessä ei oikein voi puhua pukusuunnittelusta. Lisäksi pitää ottaa huomioon alan iso skaala. Työt vaihtelevat pienistä yhden tanssijan tuotannoista valtaviin oopperoihin, joissa on fantasiapukuja. Alalla on hurjasti vaihtelua. Nykyisin pukusuunnittelijat tekevät asuja tietokonepelien hahmoillekin. Maailma muuttuu ja pukusuunnittelu sen mukana.

Teetkö sinä töitä laidasta laitaan?

No, olen sen verran vanha ja ollut mukana niin monessa, että olen varmaan tehnyt melkein kaikkea. Näin pitkässä ajassa se on mahdollista, ja olen ollut mukana monissa erilaisissa tuotannoissa.

Se varmaan lisää työn mielekkyyttä?

Arvostan aina uutta, erilaista ja haastavaa työtä. En tykkää toistaa samaa, jota olen tehnyt aikaisemminkin. Haluan päästä ratkaisemaan uusia mysteerejä tai ongelmia työn orgaanisen kehityksen kautta mieluummin kuin tekemällä kompromisseja eri tekijöiden välillä.

Tilaa Helsinki Design Weekly sähköpostiisi.

Helsinki Design Weekly -verkkojulkaisu esittelee muotoilukentän ajankohtaisia ilmiöitä eturivin kirjoittajien voimin ja herättää keskustelua alan tulevaisuudesta..