Weekly
  • Weekly Bubbling

Weekly Bubbling: Jaakko Suomalainen

Weekly Bubbling -sarjassa tutustutaan muotoilumaailman lupauksiin. He kertovat, keitä itse ihailevat ja näin juttusarja jatkuu ketjuna. 

Graafinen muotoilija Jaakko Suomalainen puhuu mieluummin arkkitehtuurista kuin kirjainten oikeasta välistyksestä. Hänelle tärkeintä on visuaalisen viestinnän rikkaus ja se, että asiat erottuvat toisistaan.

Photo: Juliana Harkki

Miten sinusta tuli graafinen muotoilija ja kirjainmuotoilija?

Tein ensin omia pienlehtiä. Haastattelin punk- ja hardcore-bändejä, kirjoitin ja taitoin. Sitä kautta innostuin ja lähdin opiskelemaan Borgå hantverks- och konstindustriskolaniin, jossa minua opetti Christoffer Leka ja Paula Jääskeläinen. Kirjainmuotoilusta kiinnostuin viimeisenä vuonna, kun tutkin rakennusta ja löysin kirjaston, josta meille ei ollut koskaan kerrottu. Siellä oli vanhoja Graphis-lehtiä. Ajattelen itseäni graafisena muotoilijana, joka ajoittain tekee kirjaimia. Olen aina muotoillut kirjaimia osana muuta graafista muotoilua. En käy kirjainmuotoilukonferensseissa enkä keskustele hirveästi typografiasta. Minua kiinnostaa jutella enemmän muusta visuaalisuudesta kuin siitä, onko jokin välistys väärä.

Mitä projekteja sinulla on tekeillä parhaillaan ja missä niitä voi nähdä?

Olen päivätöissä Iittalalla, minkä lisäksi olen tehnyt töitä Photobooks from Finlandin ja valokuvagalleria Hippolyten kanssa. Pikkuhiljaa alan muotoilla ilmettä Telling Tree art+rsrch -taideprojektille. Töitäni voi nähdä aika usein kaduilla keikkajulisteissa ja flaijereissa. Kaiku-klubin fontin tein Linda Linkon kanssa. Päivätyöni ja omien projektien lisäksi muotoilen välillä fontteja Helsinki Type Studiossa Jungmyung Leen, Niklas Ekholmin, Juho Hiilivirran ja Eero Pitkäsen kanssa.

Photo: Juliana Harkki

Mistä innostuit ja inspiroiduit viimeksi?

Musiikista uudestaan. Rockabillystä, post-punkista ja vanhasta suomalaisesta hardcoresta, kuten Pyhäkoulu, Kaaos ja Riistetyt. En ota suoraan punkista inspiraatiota, mutta väitän, että se tulee väkisinkin takaraivosta. Puhun mielelläni jopa kopioinnista – kaikki muotoilu on tavallaan kopioimista. Usein tuntuu, että jos ajattelen tekeväni vain omaa juttua, silloin kopioin todellisuudessa kaikkein eniten. Pitää olla kiinnostunut maailmasta. Lukeminen itsessään on inspiroivaa. Olen vähän addiktoitunut lukemaan uutisia ulkomaisista lehdistä, ja minua on kiinnostanut politiikka ala-asteelta asti. Luen myös paljon suomenkielistä ja ruotsinkielistä runoutta.

Tärkein tai kiinnostavin työ, jonka olet tehnyt?

Marimekolla oli kiinnostavaa olla töissä. Ympäristö, ihmiset ja firman historia olivat tosi siistejä. Hauskinta on tehdä töitä mielenkiintoisten ihmisten kanssa, joiden kanssa voi samaistua ainakin etäisesti, löytää jotain outoa. Vaatteet ovat liikkuvaa arkkitehtuuria, ja oli hienoa nähdä, miten inspiroivasti esimerkiksi jotkut japanilaiset osasivat käyttää niitä. Yksittäisistä töistä on ollut kiva tehdä kavereiden lopputöitä ja seikkailla niiden parissa hetken aikaa tietäen, että niitä tehdään vain pari kappaletta ja ne näkee vain muutama. Siinä on jotain kiehtovaa. Niihin olen kerännyt luovan panosvarastoni.

Photo: Juliana Harkki

Tässä juttusarjassa taiteilija Man Yau kehui, että saat töihisi ajan ilmeen ajattomasti. Mitä itse ajattelet aiheesta?

Koen, että mitä aikakeskeisempää tekee, sitä ajattomampaa potentiaalisesti pystyy tekemään. Jos yrittää tehdä ajatonta, usein tulee keskinkertaisen laimeaa, jota kukaan ei tule huomaamaan. Uskon monen muotoilijan, arkkitehdin tai taiteilijan eläneen vahvasti omassa ajassaan. Minulle tärkeää on yhdistellä asioita, jotka eivät liity toisiinsa, ja sitä kautta löytää se oma näkökulma. Voi tietoisesti vaikka sekoittaa väärän aikakauden fontteja keskenään ja hyväksyä tietynlaisen rappioajattelun: esimerkiksi tehdä modernistista taittoa ja sitten käyttääkin fraktuuraa. Pitää antaa mahdollisuus siihen, että lopputulos on jotain ihan muuta kuin on ajatellut. Jos lopputuloksen tietää etukäteen, työtä on turha tehdä.

Mitä tapahtui tiukoille grideille ja selkeyden ihanteelle graafisessa suunnittelussa?

Tiukkoja gridejä ja löysiä taittoja, molempia on samaan aikaan paljon. On tosi tiukkaa taittoa, mutta siihen sekoitetaan jotain muuta. Helposti ajautuu hukkaan, jos omaksuu vain yhden ideaalin ­– seuravana vuonna sen joutuu kuitenkin todennäköisesti vaihtamaan. Pitkään yritettiin tehdä tahallaan laimean näköistä. Uutta muotokieltä on kutsuttu esimerkiksi New Ugly -haukkuma- tai kehumasanalla, mutta sen allehan voi laittaa mitä tahansa, se ei vielä tarkoita mitään. Minusta tärkeää on visuaalisen viestinnän rikkaus ja se, että asiat erottuvat toisistaan. Joskus ne erottuvat sillä, että käyttää ”rationaalisesti” tai ”supernormaalisti” Arialia. Mutta jos kaikki tekevät samaa, se ei enää erotu.

Onko sinulla esikuvia?

Joidenkin töiden pariin palaan aina vähän sattumalta. Ehkä tärkeimpiä visuaalisen viestin haltuunottoon liittyen ovat P. Scott Makela ja Laurie Haycock-Makela. He ovat tehneet muun muassa typografiat Michael ja Janet Jacksonin Scream-videoon. Heidän työnsä ovat olleet trendikkäitä ja suosittuja, vaikka ne ovat olleet erittäin vaikeaselkoisia. Joitain japanilaisia esikuvia, kuten Issay Kitagawan, olen tavannutkin. Olen käynyt Japanissa neljä kertaa parin vuoden aikana. En pidä itseäni Japani-fanina, mutta pidän paljon japanilaisesta visuaalisuudesta.

Photo: Juliana Harkki

Hienoin koskaan muotoiltu fontti?

František Štormin Cobra. Kun sen g-kirjainta katsoo isona, se näyttää käärmeeltä. Kun tekstin laittaa pienelle, se näyttää leipätekstille. Se on nerokas. Vitsinä tehty, mutta vitsi toimii.

Mitä haluaisit vielä joskus tehdä, jos kaikki on mahdollista?

Ehkä haluaisin kirjoittaa parempia runoja. On hauskaa kirjoittaa runot tosi isolla pistekoolla, fontilla, joka ei välttämättä liity runoihin.

Juttusarjassa aiemmin haastateltu Man Yau halusi kysyä, mitä ajattelet Helvetica-fonteista.

Olen kerran tehnyt ulkomuistista yhden fontin, jonka ajattelin näyttävän Arialilta, mutta eihän se näyttänyt siltä ollenkaan vaan omalta muistikuvaltani. Helvetica on kokoelmafontti, jolla ei ole välttämättä saavutettu kaikkea mitä on haluttu. Mustan ja valkoisen suhde ei ole tasapainossa. Jotkin hollantilaiset fontit ovat paljon parempia. Mutta on ilo nähdä, että nykyään Helveticaa ja Arialia käytetään aika siistillä tavalla. Niin, että teksti näyttää vähän kuivakalta mutta isoilta ja neuroottiselta. Neuroottista rationaalista realismia.

Ketä ihailet ja miksi?

Olen seurannut tekstiilisuunnittelija Suvi Loviisaa Instagramissa. Hänen töissään on monenlaista visuaalisuutta, ja silti ne ovat tosi simppeleitä ja mielenkiintoisia. Niistä tulee mieleen vähän tekno- tai IDM-musa. Töissä on jotain eteeristä, melkein esoteerista. Niissä näkyy kuviomuotoilun historia, ja jokainen kuvio näyttää omalta graafiselta teokseltaan. Aikajanalla niissä ollaan samaan aikaan jossain hetkessä 1900-luvun alussa ja vuonna 2018. Minun silmissäni niissä näkyy voimakkaasti myös idän ja lännen kohtaaminen, mikä suomalaisessa kuviomuotoilussa on kaikkein kiinnostavinta.

Photo: Juliana Harkki

Mitä haluaisin kysyä Suvilta?

Pitääkö hän enemmän järvestä vai merestä.

Mistä olisit oikeasti halunnut puhua tässä haastattelussa?

Arkkitehtuurista sen diggaajana. Tykkään 1990-luvun rakennuksista, joiden julkisivuissa on kylpylämäistä, laivamaista tyyliä. Sellaisia on esimerkiksi Vuosaaressa, tai Kampissa Radisson Blu -hotelli. Voisin jäätyä sellaiseen taloon kiinni. Joinakin kesäpäivinä värit ovat ihan uskomattomat, kuin Stella McCartneyn pinkit tai harmaat. Ruoholahden rakennuksista punaisine metallilippuineen tulee usein mieleen The Fall -yhtyeen levynkansi. Näen tietynlaisen brutalistisen arkkitehtuurin musiikissa. Kun kuulin ensimmäisen kerran Kraftwerkiä, näin mielessäni Helsingin katujen yllä roikkuvat lamput.

Tilaa Helsinki Design Weekly sähköpostiisi.

Helsinki Design Weekly -verkkojulkaisu esittelee muotoilukentän ajankohtaisia ilmiöitä eturivin kirjoittajien voimin ja herättää keskustelua alan tulevaisuudesta..