Weekly
  • Sarjat
  • Weekly Bubbling

Kurpitsoita kasvattava suunnittelija Elina Korri rakastui palavasti vanhaan farkkuun – ja teki siitä bisneksen

  • Elina Korri
  • Muoti
  • Sustainability
  • Vaatesuunnittelu

”Hei sori, pitää vähän selvittää, mun lapsi ei ole kuulemma ilmaantunut tänään viulutunnille.”

Seuraa tekstarien vaihtoa vaarin kanssa. Elina Korria hymyilyttää.

”Kyllä se jostain löytyy.”

On hiostava elokuun iltapäivä ja paita liimaantuu kiusallisesti ihoon. Paitsi Elinan pusero. Hänellä on oman MEA-merkkinsä paita, jossa kauniisti kulunut farkkukangas leikittelee. Suunnittelijan missio on terävä: tarjota vaihtoehto halpamuodille.

Elina haluaa luoda vaatteita, joita on mahdollista rakastaa pitkään.

Naisen platinanvaalea tukka heilahtaa ja hän katsoo suoraan silmiin. Katse on utelias. Elina on sitä ”kuin tapaisi vanhan tutun” –sorttia istuessaan Finlandia-talon kahvilassa Aallon kultalamppujen alla. Hän nostaa cookien haukatakseen. 

”Viimeksi olin täällä teininä. Pidimme kuoron kanssa treenit tuossa pihalla.”

Suunnittelijaa tuntuu oikeasti harmittavan se miten vähän ihmiset tulevat miettineeksi vaateteollisuuden varjopuolia.

”Kai sitä helposti ajattelee, että me eletään rajattomassa maailmassa, että meillä on loputtomasti aikaa ja resursseja. Mutta näin ei tietenkään ole.”

Koska aihe on vakava ja keskustelu Elinan mielestä vasta alussa, hän käy puhumassa asiasta mielellään sekä pitää työpajoja, joissa osallistujat saavat myös tehdä asusteita. Puuhailun lomassa voi keskustella ilman, että osallistuja tuntee istuvansa sunnuntaisaarnassa.  Syyllistävää sävyä hän ei tahdo – innostuminen on paljon hedelmällisempi maaperä.

Know your numbers

Vaihdossa Skotlannissa Elina rakastui farkkuun. Se oli heti aika vakavaa.

Harjoitustyönä syntyneessä vaatteessa oli oma uniikki äänensä: aika toi kerroksia. Kangas eli.

”Ajattelin silloin, että näihin vielä palaan.”

Suunnittelijan käsissä klassikkomateriaalista syntyy ilahduttavia graafisia vaatekappaleita kuten t-paita, joka käy mummon kahvipöytään ruusukuppien sekaan ja yhtä sulavasti bileisiin, joiden asukoodia ei ennalta tiedä.

Kuva: MEA

Suunnittelijan kupliva olemus vakavoituu, kun hän alkaa puhua bisnespuolesta:

”Kyllähän tämä on vaikea ja oikeasti raadollinen ala. Ihmisillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä vaate voi maksaa, mitä sen tekeminen maksaa ja ylipäätään, mikä on hyvä vaate.”

Tekemisessä pitää olla tiettyä sarjallisuutta, muuten kauppa ei käy tarpeeksi. Yksi maailman upein hengentuotos silloin tällöin ei vielä riitä tuomaan leipää pöytään.

”Alussa sitä saattaa kuvitella tekevänsä timanttisia tuotteita, joita kaikki ostavat tuosta vain, mutta ihan oikeasti: kuinka vaikeaa tämä onkaan?”

Kuva: MEA

Tarvitaan muutakin kuin palavaa rakkautta lajiin. Tarvitaan myyntiä. Tarvitaan brändäystä. Tarvitaan hinnoitteluymmärrystä. Näissä kaikissa on opettanut aika ja tekeminen. Koulu ei valmentanut tähän Elinan mielestä tarpeeksi:

”Meillä taisi olla vain yksi kurssi yrittäjyydestä.”

Viisaat kurpitsat

”Hei tämä ei ole yhtään niin hyvää kuin Orivedellä!”, Elina huudahtaa typertyneesti niin, että suuret korvikset tärähtävät.

Hän on juuri hörpännyt lasistaan helsinkiläisvettä, mutta lohduttaa sitten: ”Tämä on kuitenkin paljon parempaa kuin Turussa.”

Suunnittelijan mieli hölkkää koko ajan. Hyrrä vain pyörii, kuten hän sen itse sanoo.

”Keskustelukumppani on toisinaan aika pihalla oman ajatuskuvion pomppiessa aiheesta toiseen.”

Ideoinnissa vilkkaat aivot ovat kuitenkin korvaamattomat. Uusi ajatus voi tulla kadulla kaivon kannen kuvioinnista tai kotona haarukoiden ja veitsien ”poikkeuksellisesta rytmistä”.

Mieli on viime vuosina myös oppinut rauhoittumaan. Syynä ovat lapset. He opettavat kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseä kohtaan.

”Nykyään hyväksyn paskan päivän. Ennen se oli paljon vaikeampaa.

Elinalle tulee mieleen, että lasten lisäksi kurpitsoissa asuu syvää viisautta. Hänen pihallaan möllöttävä vihannes on käynyt läpi prosessin: ensin siemen maahan, sitten kasvetaan ja lopuksi vasta korjataan sato.

Oppi: kaikki ei ole valmista heti ja se on ihan ok. Aamulla syntyneen ajatuksen idun ei tarvitse olla huippuluomus vielä iltapäivällä.

”Rakastatko sä sitä?”

”En siis olisi mikään Jacques Cousteau Australian koralliriutoilla, vaan ihan suomalaisten ahvenien ihaileminen voisi riittää”, Elina selittää osittain käsillään haavetta sukellusharrastuksen aloittamisesta.

Vedenalainen maailma, uiminen ja luonto ylipäätään ovat aina sytyttäneet. Lukioikäisenä nainen oli sitä mieltä, että biologi olisi tarpeeksi aikuismainen ammatti, fiksumpi kuin taiteilija. Yliopiston ovet eivät kuitenkaan auenneet millään. Eivät edes kolmannella yrittämällä. Sitten käsityömarkkinoilla syttyi lamppu:

”Näin siellä ihania asioita ja huipputaitavia ihmisiä. Ajattelin, että mähän alan tähän samaan hommaan.”

Oivallus oli vapauttava.

Opiskelujen välissä Elina oli kesätöissä Lontoossa työvaatteita valmistavassa firmassa ja tuo maailma jätti jälkensä: selkeyttä, tuotannollisuutta ja toimivuutta voi nähdä suunnittelijan omassakin designissa.

Alamme laittaa pillejä pussiin, jotta nainen ehtii vielä kuvattavaksi Aallon marmorimaisemaan. Joudun nostamaan uuden, hengästyttävän pinkin Niken pusakkani esiin penkiltä. Kysyn Elinalta joudunkohan tuonpuoleisessa liekkeihin näin epäeettisestä vaatevalinnasta. Häntä naurattaa:

”No rakastatko sä sitä takkia?

”KYLLÄ!”

”Sitten mä sanoisin, että et joudu.

Elina Korri Helsingin Finlandia-talolla.

Elinan puhelin piippaa. Saamme lisää valoisia uutisia:

Kateissa ollut viulunsoittajalapsi on löytynyt.

Ihalijat

  • Elinaa juttusarjassa edeltänyt Saija Lehtonen sanoi ihailevansa suunnittelijaa tämän muotiaktivismin ja selkeän, oman muotokielensä ansiosta.
  • Korri puolestaan ihailee Viilu-tuotemerkin Susanna ja Tobias Feuerbacheria. Heillä on ihastuttava työskentelytapa ja superlaadukas työnjälki. Seuraavassa jutussa haastatellaan heitä.

Tilaa Helsinki Design Weekly sähköpostiisi.

Helsinki Design Weekly -verkkojulkaisu esittelee muotoilukentän ajankohtaisia ilmiöitä eturivin kirjoittajien voimin ja herättää keskustelua alan tulevaisuudesta..