Weekly
  • Sarjat
  • Weekly Studio

Weekly Studio: Luca Picardi

  • HIAP
  • Residenssi
  • Weekly Studio

Viestintämuotoilija Luca Picardi vietti syyskuun Helsingissä British Councilin ja HIAP:n muotoiluresidenssissä ja oppi, että Jätkäsaari ja Kalasatama muistuttavat pelottavan tarkasti vastaavia alueita Lontoossa. Toimittaja Crystal Bennes pistäytyi Kaapelitehtaalla keskustelemassa Picardin kanssa siitä, miksi eri maiden kaupungit muistuttavat toisiaan.

Olet siis työstänyt Helsingin muotoiluresidenssissä kirjaa nimeltä Familiar?

Kyllä. Kirjassa tutkin aikamme kaupunkirakentamisessa toistuvia kaavoja. Sain siihen idean käydessäni ensi kertaa Helsingissä toukokuussa osana residenssiä. Kaksi viikkoa meni tavatessa ihmisiä ja tutustuessa vapaasti kaupunkiin. Huomasin, että entisille teollisuusalueille perustetut Jätkäsaaren ja Kalasataman alueet muistuttavat pelottavan tarkasti vastaavia alueita Lontoossa, joita olen käsitellyt valokuvaprojektissa nimeltä Private Public Places.

Mikä näissä paikoissa erityisesti herätti mielenkiintosi?

Uudet alueet esitellään yleisölle ”kestävinä”, ”eloisina” ja ”ihmiskeskeisinä” eli kaupunkikehityksen kannalta positiivisessa valossa. Minua kiinnosti, miten nämä konseptit toteutuvat käytännössä rakennetussa ympäristössä.

Oliko mielessäsi myös verrata Helsinkiä Lontooseen?

Ei välttämättä, mutta nämä kaksi kontekstia tuntuivat kuitenkin yhteneväisiltä, koska niiden välillä oli jotakin tuttua. Kun matkustin toistuvasti Helsingin ja Lontoon väliä, Jätkäsaaressa kuljeskelu alkoi tuntua Nine Elmsin alueen jatkumolta. Kahden ympäristön välillä oli jotakin oudon tuttua, joten päätin tutkia, mitä niiden sisään kätkeytyy.

© VEERA KONSTI
“Jätkäsaaren ja Kalasataman alueet muistuttavat pelottavan tarkasti vastaavia alueita Lontoossa, joita olen käsitellyt valokuvaprojektissa nimeltä Private Public Places”, Luca Picardi sanoo. © BENJAMIN ILMONI

Tarkasteletko alueita puhtaasti sen mukaan, mitä pinnalla näkyy – siis estetiikkaa – vai yritätkö kurkistaa myös kulissien taakse suunnittelun ja rakentamisen puolelle?

Tarkastelin hankkeiden estetiikkaa kokonaisuutena, mutta tutkin myös markkinoinnin kieltä ja niitä tietoja, joita hankkeista oli avoimesti saatavilla. Sain paljon innoitusta Helsingissä olosta. Juttelin monien eri ihmisten kanssa saadakseni erilaisia näkökulmia, kaupunkisuunnittelijoista Aalto-yliopiston opiskelijoihin ja henkilökuntaan, taiteilijoihin ja HIAP-yhteisöön.

Ihmiset ovat olleet hyvin yhteistyöhaluisia ja antaneet minulle auliisti paikallista näkemystä kaupunkikehitykseen. Nämä kokemukset auttoivat projektin muotoilussa.

Familiar-kirjaa varten tutkin kaupunkitiloja kuitenkin loppujen lopuksi jonkinlaisen internet-etnografian kautta. Työ alkoi Jätkäsaareen liittyvien tietojen, artikkelien, havainnekuvien, kiinteistösivustojen ja markkinointimateriaalien tutkimisella ja eteni laajempaan kontekstiin, kun aloin tutkia vastaavia kehityshankkeita koko Pohjois-Euroopassa Hampurin HafenCitystä Tukholman Royal Seaportiin.

Mitä enemmän tutkin, sitä selvemmin alueet alkoivat muistuttaa toisiaan. Niin minä sitten löysin [selaa kirjan sivuja] mielenkiintoista maantieteellis-historiallista resonanssia Hansaliiton kauppapaikkoihin. Ne toimivat ikään kuin kaupunkeina kaupunkien sisällä. On kiinnostavaa, että monia näistä uudistetuista alueista markkinoidaan juuri kaupunkeina kaupungin sisällä.

Jaoin kirjan neljään osaa: havainnekuviin, kieleen, paikkaan ja naapuriin. Havainnekuvaosiossa listaan arkkitehtien visuaalisia suunnitelmia eri alueista. Niistä käy nopeasti ilmi alueiden samankaltaisuus. HafenCity-korttelin havainnekuva voisi hyvin olla Kalasatamasta. Sama pätee Jätkäsaareen suunniteltuun rakennukseen; se voisi olla mistä tahansa. Vaihtokelpoisuudesta tuli projektin ydin. Mitä enemmän kerroksia kuorii, sitä enemmän toistoa löytyy.

Kiinnostaako sinua tehdä johtopäätöksiä projektin perusteella?

Johtopäätöksiä ei oikeastaan ole. Projekti herätti sen sijaan paljon kysymyksiä Esimerkiksi: miksi kaiken pitää olla niin tuttua? Tuttuus ei tietenkään rajoitu vain uudistavan kaupunkisuunnittelun hankkeisiin.

Tuttuus on syvälle sisään rakennettuna kaikkeen, mitä teemme. Kaiken pitää olla jossakin määrin tuttua, jotta ihmiset ymmärtävät ja saavat luotua yhteyden. Nykyajan tarinankerronta nojaa usein nostalgiaan, joka on yksi tuttuuden muoto. Nostalgia on ehkä edelleenkin paras tuntemamme markkinointimenetelmä.

© VEERA KONSTI

© VEERA KONSTI

© VEERA KONSTI

Eikö tuttuuden ajatus kuitenkin liity hyvin rajattuun väestönosaan? Monet rakennushankkeet vetoavat valkoihoisiin keskiluokkaisiin noin 20–40-vuotiaisiin ihmisiin. Yritätkö laajentaa tuttuuden käsitettä?

Ehkäpä, mutta en yritä olla erityisen tarkka tai täsmällinen. Familiar on vain yritys hyödyntää markkinointimateriaalia kaupunkirakentamisen kaavojen korostamiseksi ja aitouden ja kontekstin kyseenalaistamiseksi. Ehkä nämä rakentamisen demografiaan liittyvät teemat nousevat esiin tutkimukseni tuloksena. Se on avoin tulkinnoille.

Urbaanin tilan tuttuus kuulostaa melkein liiketoimintasuunnitelmalta, jossa kaupunkirakentamista lähestytään hyvin kaavamaisesti, lähes modulaarisesti. Kysymykseni kuuluukin: miksi näin pitää olla? Onko kaupunkirakentamisesta tullut palveluala?

Jos palaan vielä edelliseen kysymykseesi, olen Helsingin ja Familiarin kehittämisen perusteella tehnyt pari pääasiallista päätelmää. Ensinnäkin moni hanke toteutetaan irrallaan paikallisesta kontekstista. Ne eivät tunnu liittyvän saumattomasti muuhun osaan kaupungista. Jätkäsaaressa, Nordhavnenissa tai Nine Elmsissä ei ole mitään helposti tunnistettavaa ominaispiirrettä. Tämä ilmenee niin rakennusten estetiikassa, maisemasuunnittelussa, paikallisissa palveluissa, asuntojen sisustuksessa kuin rakennuttajien tavassa puhua alueista.

Toiseksi mainitsen näiden tilojen vaikutuksen psyykeeseemme ja henkilökohtaiseen suhteeseemme urbaaniin ympäristöön. Koska kaikki näihin alueisiin liittyvä on kaavoitettu, vuorovaikutuksestamme tulee kuratoitua, ennalta määrättyä ja kaavamaista. Sattuman tai mielikuvituksen varaan ei jää juuri mitään. Meille syötetään valmis narratiivi siitä, miten tiloja tulee käyttää.

Mitä ajattelet varhaisista yrityksistä harjoittaa näissä paikoissa placemakingia eli asukkaiden ja yritysten tekemää yhteisöllistä aluekehitystä? Helsingin osalta ajattelen erityisesti uutta Löyly-saunaa ja Jätkäsaaren lähellä sijaitsevaa Hernesaaren rantaa. Ne ovat kaupallisia mutta kaupungin kannustamia yrityksiä rakentaa alueen identiteettiä ennen varsinaisen asuntorakentamisen aloittamista. Lontoo on tietysti eri asia, koska siellä aloitteet tulevat useimmiten rakennuttajilta, mutta sielläkin syntyy pop-uppeja…

Tarkoitatko hankkeita, jotka vievät huomiota lähellä tapahtuvasta rakentamisesta?

Siihen minä tavallaan viittaan, kyllä. Mietin vain, onko laaja-alaisessa aluekehityksessä mielestäsi tilaa placemaking-hankkeille?

No, se riippuu siitä, millaisesta hankkeesta on kysymys. Jännittävä ja innostava hanke voi auttaa elävöittämään alueita, mutta tietysti tapauskohtaisesti alueen kontekstin mukaan. Mainitsemasi esimerkit Helsingissä ovat hienoja lisiä kaupunkikokemukseen, mutta ne ovat kuitenkin enimmäkseen yksityistiloja, joiden käytöstä täytyy maksaa. Täytyy siis kysyä, voiko niitä kutsua osaksi julkista kaupunkitilaa?

Saunassa ei ole ilmaista julkista tilaa, mutta kysynkin ensisijaisesti provosoidakseni.

Kyllä, näin se on. Yleisesti ottaen olisi hyvä saada enemmän julkisia tiloja, joita kuka tahansa voi käyttää vapaasti eikä niitä hallitse mikään kaupallinen taho.

© VEERA KONSTI

© VEERA KONSTI

Tunnetko Martti Kallialan? Hän julkaisi muutama vuosi sitten hienon kirjan nimeltä Finland: The Welfare Game. Se sisältää ”spekulatiivista arkkitehtuuria” Suomeen liittyen. Yksi kirjan ehdotus on ”talvipuutarhakaupunki”, jossa lämmintä julkista tilaa tarjoaa kasvihuone – vähän niin kuin ostoskeskus ilman kaupallista tarkoitusta. Tämä tuo esiin kiinnostavan kaupallinen versus julkinen tila -ulottuvuuden Suomen kaltaisessa maassa, missä on puoli vuotta todella kylmä. Suomeen ei voi perustaa piazzaa ja odottaa, että se alkaa kuhista elämää, koska ihmiset eivät halua istua ulkona pakkasessa ja lumisateessa.

Kiinnostava ajatus. Ilmasto tosiaan erottaa Helsingin Lontoon tapaisesta kaupungista. Talviolosuhteet edellyttävät huolellista suunnittelua.

Jätkäsaaressa huomioni kiinnitti se, että siellä on hyvin vähän gallerioita, itsenäisiä myymälöitä, kiinnostavia maamerkkejä ja kahviloita, joita voisi pitää julkisina tiloina, joissa voi viettää aikaa talvisinkin. Helsingin keskustan kuhina ei tuntunut ulottuvan Jätkäsaareen. Alue on tietysti vielä alullaan, mutta minusta tuntui kuin olisin kävellyt nukkuvien keskellä.

Se on aika merkillistä, koska kaikki rakennuttajat markkinoivat aluetta eloisana. En oikein usko, että eloisuutta voi suunnitella. Eloisuus syntyy vain ihmisten vuorovaikutuksesta. Se tuo mieleen Italian ja suuren osan Etelä-Eurooppaa, joita pidetään nykyisin citymakingin malleina placemaking-strategioissa. Esimerkiksi piazzaa käytetään joka paikassa. Lontoossa se on ”plaza”.

Kotikaupungissani Genovassa sijaitsee centro storico, joka on tietääkseni Euroopan suurin keskiaikainen keskus. Se on kaikkialle ulottuvien, pimeiden ja salaperäisten risteilevien kujien verkosto. Siellä ei ole mitään suunnistusjärjestelmää. Ei liikennevaloja, katukylttejä eikä valvontakameroita. Kaikki on hajanaista, ja pitää kulkea vaistojen varassa hyvin tietoisena ympäristöstään. Muihin ihmisiin pitää ottaa katsekontaktia ja kokea ympäristö hyvin fyysisellä tasolla, jotta kujilla selviää hengissä.

Tämä on varsin kiinnostavaa, vaikka keskustelu aiheesta voi joskus olla hieman ongelmallista. Itse ainakin säilytän mieluiten historiallisen keskustan asemakaavan, koska se on yleensä kiinnostavampi. Eikö kyse ole kulttuurin homogenoimisesta erilaisten strategioiden mukaan? Toisaalta meillä on nämä ylisuunnitellut kaava-alueet, kuten Jätkäsaari, ja toisaalta hieman anarkistisempi ja orgaanisempi suunnittelu – siinä mennään melkein äärimmäisyydestä toiseen.

En keksi kahta kulttuuria, jotka olisivat kauempana toisistaan kuin Suomi ja Italia! Tuntuu aika tarkoitushakuiselta ajatella, että se mikä toimii yhdessä paikassa toimii varmasti toisessakin.

Kyllä, olen samaa mieltä! Kutakin kontekstia pitää kohdella omalla ainutlaatuisella tavalla kulttuuriympäristön mukaan. Kompromissi olisi ehkä paikallaan?

On aika kiinnostavaa, että kaupungin retoriikka käsittelee enimmäkseen tiivistämistä ja lähiöitymisen pysäyttämistä, mutta silti nämä aluerakennushankkeet jäljittelevät pitkälti lähiöitä.

Niin kuin sanoit, alueilla ei ole kauppoja eikä ravintoloita, mikä on yhteinen ongelma lähiöiden kanssa.

Totta puhut. Moni kaupungin sisäinen rakennushanke tuntuu muotoutuvan lähiöksi.

Toimivan kaupunkirakentamisen kannalta on tärkeää ottaa ihmiset mukaan prosessiin, jotta suunnitteluun saadaan ihmisläheinen ote, joka myöhemmin näkyy kaupunkitilassa. Minua kiinnostaa tarkastella, miten ihmiset ovat mukana näissä prosesseissa ja miten se näkyy myöhemmin muotoilussa. Fokus voi tietysti kadota kesken matkan. Jos ihmiset on otettu mukaan suunnitteluun, niin miksi alueet silti näyttävät lopuksi niin tutuilta? Ehkä ihmiset tuntevat olonsa mukavaksi tutussa paikassa. Kuka tietää?

Mielenkiintoista, että mainitsit mukavuudenhalun ja tuttuuden, koska suuri osa markkinoinnista on älykaupunkiratkaisuja esittelevää teknojargonia. Suuri osa tekniikasta on ihan uutta, eivätkä ihmiset ole vielä eläneet sen kanssa. Tuntuu siltä, että hankkeissa testataan uutta tekniikkaa, jotta nähdään, mikä ehkä menestyy kaupallisesti parhaiten myöhemmin. Ainakin elämme kiinnostavia aikoja näitä kysymyksiä miettiessä…

Kaupungeista puhutaan usein oudolla ja teknisellä IoT-kielellä. Jää nähtäväksi, mikä uusien tekniikoiden ja strategioiden vaikutus lopultakin on. Vaikutuksia voidaan arvioida vasta tulevaisuudessa. Aika näyttää. Ehkä näistä alueista tulee loppujen lopuksi todella dynaamisia.

Siksikö sinusta on kiinnostavampaa esittää kysymyksiä kuin tarjota ratkaisuja?

Juuri siksi. Kysyminen on paljon rakentavampaa. Keskitytään ensin ymmärtämään ongelma, ennen kuin loikataan ratkaisuihin.

© VEERA KONSTI

Merkitsevätkö kirjan julkaisu ja residenssin päättyminen projektisi päättymistä?

Eivät suinkaan! Toivon projektin jatkuvan niin laajana kuin mahdollista. Ihannetapauksessa saan siihen rahoitusta, jotta voin vierailla esimerkiksi Hampurin HafenCityssä ja Tukholman Royal Seaportissa. Tällainen luettelo on kiva olla olemassa, mutta haluaisin nostaa tutkimuksesta muutamia elementtejä laajempaan esittelyyn.

Suuri osa ihmisistä ei ole tekemisissä kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin kanssa. Minusta nykyajan rakennetun ympäristön muotoilututkimusta hyödyntävä näyttely saattaa olla hyvä tapa herättää kiinnostavaa keskustelua aiheesta. Seuraava askel on löytää sopiva alusta tai näyttelytila.

Onko Familiar-kirjaa saatavilla Helsingissä, jos täkäläiset haluavat saada sen käsiinsä?

Valitettavasti kirjaa ei tällä hetkellä voi ostaa Helsingistä. Ensimmäinen painos oli vain muutamia kappaleita, mutta verkkosivuillani on lisätietoja kiinnostuneille. Toivottavasti voin julkaista tutkimuksesta isomman painoksen muutaman kuukauden sisällä.

Tilaa Helsinki Design Weekly sähköpostiisi.

Helsinki Design Weekly -verkkojulkaisu esittelee muotoilukentän ajankohtaisia ilmiöitä eturivin kirjoittajien voimin ja herättää keskustelua alan tulevaisuudesta..