Weekly
  • Sarjat
  • Weekly Studio

Weekly Studio: Aalto+Aalto

Joulukuun Weekly Studio kurkistaa muotoilija-aviopari Elina ja Klaus Aallon maailmaan. He kertovat tasapainoilusta taiteellisen ja kaupallisen työn välillä, yhteistyön yllätyksistä ja suomalaisesta mieltymyksestä pelkistettyyn muotoiluun.

Perustitte Aalto+Aalto-toimiston vuonna 2009. Kertoisitteko, miten se sai alkunsa?

Elina: Tapasimme yliopistossa, joka on nykyisin Aalto-yliopisto. Opiskelimme kumpikin tila- ja kalustesuunnittelun linjalla, mutta minä olin aloittanut pari vuotta aikaisemmin kuin Klaus. Vältimme yhteistyötä pitkään, koska pidimme muotokieliämme liian erilaisina. Keskustelimme kuitenkin paljon muotoilusta ja annoimme toisillemme palautetta.

Yhteistyömme alkoi oikeastaan lastemme ansiosta. Vuonna 2009 meillä oli tarve suunnitella kahdelle lapsellemme kerrossänky. Vaikka tekee uniikkia kappaletta omaan käyttöön, suunnittelijana sitä miettii, miten tuotteesta tulisi hyvä ja miten sitä voisi valmistaa teollisesti. Sillä tavalla toimintamme sai alkunsa.

Tuotantonne perusteella keskitytte pieniin kotiympäristössä käytettäviin tuotteisiin. Onko se tarkoituskin?

Elina: Ei se ole tainnut olla tietoinen valinta. Klaus teki aiemmin paljon töitä Selki-aseman kanssa. Se on pieni, opiskeluaikojen työnohjaajamme perustama firma. Yritys laati kokoelman entisten opiskelijoiden töistä, ja tämä on varmaan vaikuttanut aiempien töidemme pienimuotoisuuteen.

Klaus: Olemme olleet siinä mielessä onnekkaita, että meihin päin otetaan yleensä yhteyttä. Meidän ei ole tarvinnut itse juurikaan markkinoida. Projektit ovat pysyneet pieninä, koska emme ole proaktiivisesti hakeneet toimeksiantoja.

Omaehtoisissakin hankkeissa, kuten 1+1+1, olette silti pysytelleet pienissä kodin tavaroissa.

Klaus: No, se on enimmäkseen käytännön sanelema juttu. Tuotteita suunnitellaan kolmessa eri maassa, ja niitä pitää postittaa paikasta toiseen…

Elina, sinä olet aikaisemmin sanonut, että suomalaiset valmistajat eivät ota auliisti tuotantoon kerrossängyn kaltaisia prototyyppejä. Onko tilanne yhä sama?

Elina: Kyseinen kerrossänky ei ole koskaan päässyt tuotantoon, vaikka olemme kyllä yrittäneet. Ongelmana on osittain se, että se on niin uniikki. Se näyttää erikoiselta, koska se ei ole täyspitkä vaan lasten kokoa. Lasten tuotteet ovat hankalia valmistaa. Pitää ottaa huomioon monia asioita, varsinkin turvallisuus. Teimme tekniset suunnitelmat ja muutimme tiettyjä asioita, mutta olemme rehellisesti sanoen luopuneet toivosta kerrossängyn suhteen.

Yleisesti ottaen tilanne vaikuttaa Suomessa parantuneen. Ala on virkistynyt. Nikarin ja Hakolan kaltaisia yrityksiä on ollut jo pitkään, mutta nyt viime aikoina ne ovat ryhtyneet kiinnostaviin hankkeisiin.

Johtuuko se kulttuurin muutoksesta vai ehkä sosiaalisesta mediasta, kuten Instagramista?

Klaus: Mielestäni ehdottomasti jälkimmäisestä. Sosiaalisen median ansiosta suunnittelijoiden on entistä helpompaa saavuttaa potentiaaliset asiakkaat, niin yritykset kuin yksityiset.

Elina: Suomen paikallinen markkina on niin pieni, että tilannetta pitää tarkastella laajemmin. Viime aikoina kiinnostusta herättäneet yritykset, joista yksi on Lapuan Kankurit, ovat keksineet uuden toimintatavan, ja sosiaalinen media on siinä mukana.

Jotkin viimeaikaisista tuotteistanne, kuten Primitive illusionist ja Parafraasi-näyttelyyn suunniteltu Soft non-conformist -tuoli, ovat aika kokeellisia ja konseptuaalisia töitä. Aiotteko jatkaa samalla linjalla?

Klaus: Kyse on ennemminkin kertaluonteisesta kokeilusta. Aiomme kyllä kierrättää näyttelyä Malmön jälkeen ja lisätä siihen uusia esineitä.

Elina: Näyttelyn idea tuli Petralta [Lilja], joka teki kanssamme yhteistyötä 1+1+1-projektissa. Malmön Design-keskus pyysi häntä kuratoimaan Suomi100-aiheisen näyttelyn. Keksimme yhdessä idean luoda jotakin uutta historiallisen esineen rinnalle.

Me valitsimme kolme esinettä Suomen satavuotiselta muotoilujaksolta, ja Petra valitsi kolme esinettä Ruotsista. Laadimme kullekin joukon parametreja – materiaalin tuntu, ilmaisu ja motiivi – ja vaihdoimme kuvauksia paljastamatta, mille esineille ne kuuluivat. Sitten suunnittelimme sen pohjalta kolme uutta esinettä.

Ideamme oli kaivaa esiin esineen ydin, tarkastella syvällisesti suunnittelijan alkuperäistä ajatusta ja tulkita samaa ydinajatusta uuden esineen kautta.

Ruotsalaisesta tekstiilistä tuli esimerkiksi tuoli. Esineen määrittely näiden parametrien kautta kalustetyypin sijasta luo paljon uusia mahdollisuuksia. Käsittelimme esineitä taideteoksina, mikä oli aika vapauttavaa, koska siinä ei tarvinnut miettiä käyttöä eikä kaupallista potentiaalia.

Vaikuttaako tämä prosessi tuleviin töihinne?

Elina: Toki näyttelyssä on esineitä, joita voisi hyödyntää kaupallisesti. Esimerkiksi puutöitä, joita voisi käyttää osana kaupallisempaa projektia. Tällaisista projekteista saa ennemminkin inspiraatiota tuleviin töihin kuin valmiita tuotteita.

Klaus: Aikaisemmin, kun meillä ei ollut monia yrityskontakteja tai kaupallisia projekteja, esittelimme Maja-sängyn kaltaisia tuoteideoita näyttelyissä. Nyt kaupalliset projektit ovat enemmän erillään. Teemme niitä suoraan yhteistyössä asiakkaan kanssa, ja näyttelyissä voi sitten kokeilla uusia juttuja.

Tuntuuko teistä, että luovat projektit, kuten Parafraasi, ja kaupallinen työ ovat nyt entistä paremmin tasapainossa?

Elina: Kyllä minusta. Teemme myös paljon näyttelyjen suunnittelua ja kuratointia, mikä tuo taloudellista vakautta.

Klaus: Viime aikoina olemme suunnitelleet suurimman osan kaupallisista kalusteista Aasian markkinoille. Sinne luoduissa tuotteissa on ideoita taiteellisemmista projekteistamme, mutta toimii se toisinkin päin. Esimerkiksi Parafraasiin tehty tuoli pohjaa ideaan, joka hylättiin Aasian projektissa.

Kertoisitteko vielä tarkemmin aiemmin mainitusta 1+1+1-projektista? Olen erityisen kiinnostunut tavastanne korostaa kunkin suunnittelijan yksilöllistä tyyliä. Ette ole yrittänyt luoda uutta yhteistä identiteettiä tai estetiikkaa.

Elina: Olemme tehneet aiemmin paljon yhteistöitä, joten tiedämme, että niihin liittyy aina kompromisseja. Se prosessi voi olla hyvin hedelmällinen, mutta tässä projektissa halusimme kokeilla jotakin erilaista. 1+1+1 syntyi hetken mielijohteesta. Meillä oli vain kuukausi aikaa tuottaa ensimmäinen esine, joten tarvitsimme konseptin, jonka turvin jokainen saattoi palata omaan studioonsa tekemään omaa konkreettista suunnittelua. Vaikka lopputuotteet ovat mitä suurimmassa määrin yhteistöitä, uskon meidän kaikkien nauttineen siitä, ettei kenenkään tarvinnut tehdä kompromisseja.

Millaista palautetta 1+1+1-tuotteista on tullut?


Elina: Yllättävän vaihtelevaa. Osa on ollut todella innoissaan, ja osa ei ole tajunnut niitä yhtään. Varmaan siksi, että jotkut esineistä näyttävät jännittäviltä ja toiset hyvin sekavilta. Se hämmentää ihmisiä. Yleisesti ottaen itse konsepti on herättänyt eniten kiinnostusta.

Klaus: Minusta reaktio riippuu paikasta ja kulttuurista. Suomessa ei oikein tajuta, miksi pitäisi tehdä tämän näköisiä esineitä. Islannissa taas, missä on vahvempi perinne käsityössä kuin muotoilussa, vastaanotto on ollut paljon parempi.

Tuleeko myöhemmin vielä lisää 1+1+1-tuotteita?


Elina: Palasimme juuri 1+1+1-porukan kanssa Sierra Leonesta, jonne Aurora-säätiö kutsui meidät kehittämään paikallisten käsityöläisten kanssa tuotteita Euroopan markkinoille. Se on ollut haastavaa ja samalla kiinnostavaa, koska sikäläiset käsityöläiset eivät ole tottuneet toimimaan suunnittelijoiden tai piirustusten kanssa. Aina kun viemme piirustuksen tekijälle, he lisäävät siihen jotakin, koska eivät osaa ”lukea” piirustusta.

Klaus: Kiinnostavaa oli sekin, että olimme ensimmäistä kertaa kaikki viisi fyysisesti samassa paikassa samaan aikaan. Tavallisesti keskustelemme Skypen kautta. Keskustelu ei silti ollut yhtään helpompaa, koska meitä oli edelleen viisi eri ihmistä erilaisine näkemyksinemme ja lähestymistapoinemme. Prosessi on niin monimutkainen, että jokaisen yhteistyöprojektin jälkeen sitä ajattelee, ettei pysty siihen enää uudelleen. Jotenkin ihmeen kaupalla me kuitenkin aina palaamme yhteen.

Kiehtovaa kuulla, että käsityöläiset tulkitsevat piirustuksia omalla tavallaan. Otatteko näitä tulkintoja mukaan tuotteisiin?

Elina: Kyllä, meistä se on myönteinen asia. Sitä huomaa hyvin nopeasti, ettei tarkka työmenetelmä toimi. Pitää sopeutua tilanteen asettamiin rajoituksiin, jotta prosessissa ja lopputuloksessa on järkeä. Yksi kollegoistamme esimerkiksi suunnitteli tuolin 3D:nä ja käytti mallikuvassa varjostuksia. Kun menimme katsomaan prototyyppiä, havaitsimme käsityöläisen luulleen varjostuksia pintakuvioksi. Mietimme nyt, miten sitä voisi soveltaa lopullisessa tuolissa.

Klaus: Siinäkin opittiin erehdyksen kautta. Alun perin käytimme kaksiulotteisia mittapiirustuksia, mutta käsityöläiset eivät ymmärtäneet niitä. Siirryimme 3D-luonnoksiin, koska arvelimme niiden olevan havainnollisempia. Menetelmiä pitää kehittää ja soveltaa sen mukaan, mikä toimii.

Huomasinkin, että olette kiinnostuneita 3D-tulostamisesta ja -mallintamisesta. Mistä se kumpuaa?


Elina: Olemme uteliaita uusien tekniikoiden ja mahdollisuuksien suhteen. Yhdistän 3D-tulostuksen mielessäni teknisiin komponentteihin, mutta sovellamme sitä taiteellisemmin. Käytännössä siis kokeilemme kaikenlaista. Se on todella kiinnostava tekniikka, jota on ollut antoisaa tutkailla. Emme kuitenkaan ole alan asiantuntijoita.

Klaus: Meistä on hienoa saada tietoa uusista tekniikoista ja materiaaleista, ja olemme onneksemme saaneet tehdä yhteistyötä monien yritysten kanssa ja käyttää kiinnostavia materiaaleja. Olemme työstäneet lasia Iittalan kanssa, ja Sierra Leonessa materiaalina oli koripunos.

Elina ja Klaus Aalto

Päätän haastattelut aina kysymällä suunnittelijoiden suhdetta suomalaiseen design-perinteeseen.

Elina: Minulle suomalaisen muotoilun perusajatus löytyy pelkistämisen prosessista – kehitetään tuotetta niin pitkään, että vain olennaisin jää jäljelle. Ilmaisua on, mutta se vähennetään minimiin. Minusta se kyllä näkyy työtavassamme. Pelkistämme, kunnes mitään ei enää voi poistaa pilaamatta esineen luonnetta.

Minusta suomalainen perinne on ehdottomasti ennemmin lahja kuin taakka. Opiskelin pitkälti kansainvälisessä koulussa poissa Suomesta, ja kun kasvaa kotimaan ulkopuolella, oppii ehkä rakastamaan kulttuuriaan muita enemmän.

Jos pelkistäminen on suomalaisen muotoilun ydin, niin keskusteletteko siitä suunnitteluprosessin aikana vai tuleeko se itsestään?

Klaus: Mielestäni pelkistäminen tulee itsestään. Sitä on tosin vaikeaa tunnistaa. Kun katsoo töitämme, ne eivät ole ollenkaan minimalistisia. Mielestäni kyse on kyvystä muokata monimutkainen idea visuaalisesti pelkistettyyn muotoon.

Tilaa Helsinki Design Weekly sähköpostiisi.

Helsinki Design Weekly -verkkojulkaisu esittelee muotoilukentän ajankohtaisia ilmiöitä eturivin kirjoittajien voimin ja herättää keskustelua alan tulevaisuudesta..